Missä mä oon

Tänne ei oo tullu pitkään aikaan kirjotettua yhtään mitään. Mistäs semmonen. Mulla katkes meinaa ajatus tän blogin kanssa. Tarina ikäänkuin taukosi. Kelan vaihto.

Kelaa lähin vaihtamaan niinkin eksoottiseen mestaan kuin Suomen Salo. Ajatus Suomeen lähdöstä tuli yhtäkkiä päähän, ja sitten vielä pääsin toteuttamaankin sen. Mikäs sen siistimpää. Nyt oon täällä Suomessa lomailemassa, ja musta tää näyttää tosi siistiltä mestalta. Paremmalta mitä joulun aikoihin, kun mistään vuodenajasta ei ollut mitään tietoa. Nyt on paistanut arska, on päässy skedeen ja muuta. Ja ennenkaikkea on tosi valoisaa. Se piristää mieltä kummasti. Päivä on jo niin pitkä, että iltaan asti voi olla ulkona. Haha.

Eilen ja tänään tuli tehtyä eräs projekti. Mun ikioma vanha miniramppi tuli tiensä päähän ja sai purkutuomion. Joku seittemän kaheksan vuotta sitten sitä rakennettiin muistaakseni viikon verran kolmen hengen voimin, ja nyt se meni matalaksi hyvin nopeesti, kahen päivän aikana. Miljoonan naulan pitelemien puiden irroittaminen oli kyllä hetkittäin hyvin työlästä, mutta lopputulos on se, ettei miniä enää ole olemassa. Oli kyllä hyvä mini, ja sillä on ollut tosi iso vaikutus mun skedeykseen. Sieltä ne nykyään niin monesti nähdyt bluntit ynnä muut koparitemput on peräsin. Sinä kesänä kun se valmistui, sitä skedettiin tosi ahkeraan. Muistan et ekat kaks viikkoa skedettiin joka ikinen päivä sitä miniä niin paljon kuin vaan kesätöiltä kerkes, ja sen jälkeen kun meni parkkiin, niin tuntu oudolta rullata asvalttiflättiä, jalat kun meni vielä kaarevan vanerin mukaan. Se oli siihen aikaan Salon seudun ainoa mini, ja monet kävi sitä kokeilemassa. Vaikka rakennustekniikka olikin täysin ei mistään kotoisin, niin uskomattoman onnistunut kokonaisuus se oli. Myös talviaikaan ministä oli uskomattomasti iloa, sitä kun skedettiin joskus talvellakin kun tuuli oli putsannut sen lumesta.

Porakone ja vasara, niillä lähetään.

Hyllyn poiston jälkeen viel vähän viilistelyä viiblellä.

Lapset rakkaat, kun rakennatte minin, älkää missään nimessä tehkö tukirakenteita näin! Eihän tossa oo minkään sortin päätä eikä häntää. Paksut levyt oli meijän pelastus.

Lapset lapset, kun rakennatte miniä, jokaiseen liitokseen ei tarvi laittaa puolta kiloa nauloja.

Trukkilavat oli tukeva perusta.

Ne tosin ehti vuosien saatossa puolittain maatua.

Mitään ei jäänyt.

Tein vielä miniin viimeisen bluntti feikkiin, tempun joka on todellakin peräisin tuolta miniltä. Ilman hyllyä. Se jäi sitten viimeiseksi tempuksi mitä tolla minillä ikinä tehtiin.

Espanjaan pitäs vielä palata kääntymään, ja sitten onkin jo kesä. Sitten pitää uudestaan miettiä mitä tekee. Onko Espanjassa kuinka pitkään, vai tuleeko Suomeen kenties metsästämään jotain duunia loppukesälle. Saa nähä. Nyt on kuitenkin sellanen olo, että Valencia alkaa olla aika nähty. Tuntuu ettei siellä enää tuu niinkään paljon uusia juttuja eteen. Ehkä rupeen jo mielessäni irrottelemaan itteäni sieltä tänne Suomeen takasin. No katotaan kuin asiat on ku sinne taas pääsee takasin, ja jos vaikka se Espanja sais sellaset espanjakelitkin vielä, niin asiat saattas saada uusia aspekteja. Mutta tämähän on sipeaalinen. Pietrolle terveisiä.